Selviytyjät

Vaikka seikkailuni Selviytyjissä jäi huomattavasti aiottua lyhyemmäksi ajattelin kirjoitella kokemuksistani tänne blogiin sillä reissu oli lyhykäisyydestä huolimatta suuri seikkailu ja mahtava kokemus.

Sain soiton ohjelman tuottajalta juuri muutettuamme Ranskaan. Tilanne oli vielä niin sanotusti päällä, eli asuimme hotellissa ja vasta etsimme Pariisista pysyvää asuntoa. Kevät oli muutenkin ollut enemmän tai vähemmän stressaavaa aikaa muuton takia. Ensimmäinen ajatukseni olikin että en missään nimessä lähde mihinkään viidakkoon mahdollisesti yli kuukauden ajaksi tässä vaiheessa. Siispä sanoin päättäväisesti tuottajalle lyhyen puhelumme päätteeksi "kiitos, mutta ei kiitos".

Puhelun jälkeen meni noin kahdesta kolmeen minuuttiin kun tajusin että hemmetti sentään olinkohan vastannut ei liian hätiköidysti. Katuisinko jos en nyt tarttuisi tilaisuuteen jollaista ei varmasti tulisi aivan heti vastaan? Ajoitus oli vain muuton ja muun osalta todella huono. Kuitenkin kerrottuani asiasta kotona, en saanut täystyrmäystä idealle, joten aloin tutkimaan tosissaan kalentereita. Lähtö Filippiineille olisi 3.6. ja vaimon sukulaistyttö, joka oli tulossa perheeseemme aupairiksi oli ilmoittanut saapuvansa Pariisiin 2.6. Tyttären hoidon kannalta siis osallistuminen oli mahdollinen.  Olimme tosin varanneet lomamatkan ystävien kanssa Toscanaan kesäkuun puolivälin jälkeen, jonne osallistuminen vaarantuisi jos lähtisin. Silti mitä enemmän mietin asiaa, sitä varmemmaksi tulin siitä että tällaista tilaisuutta ei tule eteen usein. Otin siis puhelimen kauniiseen käteeni ja soitin lähes samantien takaisin sanoakseni voivani lähteä sittenkin. 

Siitä alkoikin sitten valmistautuminen kisaan. Katsoin Amerikan Selviytyjiä, mutta tulenteon ja muiden erämiestaitojen opettelu olikin teoriassa hieman eri kuin käytännössä. Ulkonäöstäni huolimatta en ole mikään varsinainen eräjorma ja tulen saaminen ihan tavalliseen saunapesään sytykesaavillisen ja tulitikkulaatikon avittamana vastaa mielessäni suurempaakin urotekoa. Olin siis lähes täydellinen kisaaja autiolle saarelle lähetettäväksi.

En ollut käynyt ennen Filippiineillä vaikka Aasiassa muutoin olinkin käynyt useammin kuin jaksaisin laskea. Googlatessani Filippiinejä pulssini nousi leposykkeen yläpuolelle huomatessani osan Filippiineistä olevan sodan partaalla Isisin kanssa. Varmistelin ja uudelleen varmistelin useaan kertaan onko paikka varmasti turvallinen. Meille kuitenkin selvitettiin, että Filippiinien se osa minne olimme menossa oli täysin turvallinen paikka. Ainoastaan välilasku ja yö Manilassa mietitytti. Huoli  oli ehkä näin jälkikäteen ajateltuna täysin turha, mutta suhtautumiseni turvallisuusasioihin on muuttunut totaalisesti perheen saamisen myötä.  Manilassa myös lopulta majoituimme lentokentän välittömässä läheisyydessä hotellissa, joka sijaitsi kiinni toisessa hotellissa, missä oli edellisenä yönä heilunut asemies ja viisi ihmistä oli lopulta kuollut tässä välikohtauksessa. Toisaalta kun asuu Pariisissa, jossa terrorismiuhka on läsnä teoriassa koko ajan, on ollut pakko opettaa itsensä ajattelemaan suhteellisen kylmäpäisesti. Pelko ei saa sanella elämää vaikkei tyhmänrohkeakaan kannata olla.

No palataksemme aiheeseen, lähtöpäivänä astelin lentokentälle taistelutahtoa ja intoa täynnä. Kentällä odotteli sekalainen seurakunta meitä selviytymään lähtijöitä. Osa näytti siltä kuin olisivat tulossa suoraan Milanon muotiviikoilta, osa siltä että olisivat olleet saarella jo muutaman kauden. Etukäteen olin tavannut ainoastaan Kimmo Vehviläisen oltuani kerran hänen haastateltavanaan. Muuten kaikki osallistujat olivat minulle entuudestaan tuntemattomia. Pitkä matka lähes pallon toiselle puolen kohti Caramoanin saarta oli kuitenkin oiva tilaisuus tutustua kanssakilpailijoihin. Aika nopeasti porukasta myös nousi esiin ne keiden kanssa eniten alkoi juttu luistaa. 

Tuntui että suurelle osalle porukkaa oli tuolloin selvää, että tiukimmat liitot solmittaisiin jo ennen saarelle siirtymistä. Koska en ollut mukana loppukahinoissa, en tiedä miten tässä lopulta kävi mutta spekulaatio pelistä ja myös epäluulo toisten lojaaliutta kohtaan tuntui osalla jo alkaneen. Emmekä olleet vielä edes saarella!

Saarelle lähdön päivän koittaessa meidät herätettiin noin neljän aikaan aamulla. Lähdimme taivaltamaan kohti rantaa, josta jatkaisimme perinteisellä paikallisella veneellä kohti ensimmäistä tehtäväämme ja joukkueiden jakoa.  Joukkueiden jako meni omalta osaltani lähestulkoon niin huonosti alkuasetelmiin nähden kuin voi. Lähes kaikki ne tyypit, joiden kanssa olin tutustunut matkan aikana parhaiten olivat kilpailevassa Sabitanin joukkueessa. Tutustumisen joutui siis aloittamaan alusta, sillä en ollut syvemmin tutustunut vielä Jekun lisäksi kehenkään toiseen joukkueemme Tugawen jäseneen.

Joukkueiden jaon jälkeen aloitimme ensimmäisen tehtävämme. Olimme fyysisesti mielestäni ylivertainen joukkue toiseen joukkueeseen nähden, mutta kuten jo ensimmäisestä jaksosta pystyi näkemään, jäimme sorminäppäryydessä ja muissa tarkkuutta vaativissa tehtävissä valovuoden jälkeen toista joukkuetta. Ensimmäisessä avaimen onkimiskisassa myös tyhmyydestä sakotettiin, sillä emme pysähtyneet miettimään keppien järkevää sitomisjärjestystä vaan yritimme vain nopeudella häsätä ongen äkkiä kasaan. Eihän siitä mitään tullut ja surkea ongen-räpellys ei arvatenkaan ollut se paras väline avainten nappaamiseen. Tästä syystä hävisimme ensimmäisen palkintokilpailumme. Tappio tuntui rankalta ja ruudun toiselta puolelta voi olla vaikea ymmärtää miten tosissaan leikkimielisiin kisoihin saarella suhtautuukaan.

Tunnelma ei siis varsinaisesti ollut paras mahdollinen ja ilmojen herra myös päätti sopivasti juhlistaa karvasta ensimmäistä tappiotamme tarjoten rankkasadetta ja ukkosta matkatessamme päät painuksissa ensimmäistä kertaa kohti kotisaartamme.

Vettä tuli kuin aisaa mutta silti päästyämme heimomme kotisaarelle, en voinut olla tuntematta kiitollisuutta siitä että olin täällä juuri tässä ja nyt keskellä kuvankaunista maisemaa. En ollut tullut saarelle kuitenkaan lomailemaan tai vain nauttimaan maisemasta, joten aika nopeasti ajatukset kääntyivät joukkuetovereihin ja peliin. Pelaamaanhan tänne oli tultu. Luontaisesti aloin tehdä ensimmäisiä peliliikkeitä Jamesin kanssa. Samaan aikaan sovin myös muiden kanssa diilejä, hieman liiankin itsevarmasti. Saarelle mennessä ajattelin että hyvän fyysisen kuntoni ja joukkueen edun vuoksi minusta ei varmaankaan haluttaisi eroon alussa jos joukkue haluaisi pärjätä fyysisyyttä vaativissa tehtävissä. Toki selvää oli, että kuka vain voitaisiin pelata ulos ja kuten jo ensimmäisestä  jaksosta näkyy pelaaminen saarella kävi kaikkien kesken kuumana. Silti ajattelin oman vuoroni olevan järjestyksessä hieman myöhemmin, mistä syystä keskityin strategioissani jo hieman pidemmälle tulevaan murehtimatta liikaa ensimmäistä tiputusta.

Ensimmäinen koskemattomuuskilpailu käytiin voimaa ja kestävyyttä vaativassa kisassa. Kisa oli melkoisen rankka ja pitkä. Lopussa sorminäppäryyttä vaatinut palmikkojen avaus vei taas kerran voiton meidän heimoltamme. Tässä kilpailussa minun fyysisyydestäni ei juurikaan ollut hyötyä, koska olin nyrjäyttänyt nilkkani ensimmäisen tehtävän aikana ja kävely onnistui nippa nappa. Onneksi sentään pääsin tehtävään mukaan nilkan teippauksen jälkeen. Myös suuri määrä särkylääkkeitä turrutti tunnetta nilkassa sen verran että pystyin jopa ottamaan muutaman haparoivan hölkkäaskeleen.

Häviön jälkeen psykologinen peli vasta alkoikin kaikkien tiedostaessa tulevan heimoneuvoston. Itse olin siinä uskossa että joukkueemme oli päättänyt tiputtaa Cristalin, kenen itse arvioin olevan fyysisyydessä yksi joukkueemme heikoimmista lenkeistä. Tiputtamisessa ei omalla kohdallani ollut mitään henkilökohtaista sillä pidin itseasiassa Cristalista todella paljon tyyppinä ja jos kisat eivät olisi olleet odotettavasti fyysisesti superrankkoja, en todellakaan olisi halunnut lähettää Cristalia saarelta kotiin.

Heimoneuvostoon lähdettäessä olo oli hyvinkin rauhallinen. Juontajana toimineen Juuso Mäkilähteen alettua lukemaan ääniä saaneiden nimiä pulssini hakkasi kuitenkin jo reilusti anaerobisen puolella. Kun ensimmäisen kerran kuulin oman nimeni, tiesin että suunnitelmani oli mennyt täysin mönkään ja olin tullut selkään puukotetuksi. Lopulta tipuin Selviytyjistä ensimmäisenä selvällä äänimäärällä ja ainoa, joka oli pitänyt sanansa oli lopulta Jekku. Syy tähän tiputukseen selvisi minulle itseasiassa vasta nyt katsottuani Ruutu+ Selviytyjien toisen jakson. Mutta spoilereita välttääkseni palataan tähän mahdollisesti jossain myöhemmässä postauksessa.

Tuolloin kuitenkin heimoneuvostossa en tietenkään tiennyt lainkaan mitä kulisseissa oli tapahtunut eikä minulla ollut mitään käsitystä siitä, miksi liittoutumastani ainoastaan Jekku piti sanansa. Tunteet vaihtelivat laidasta laitaan, päällimmäisenä tietysti pettymys. Ei niinkään siihen että juuri minut oli valittu tippumaan (vaikka peli jossa lähimmät joukkuejäsenesi äänestävät tippujaa on kieltämättä aika  rankka), vaan se etten saanut nähdä peliä pidemmälle ja testata itseäni äärirajoille. Selviytyjät-konseptissa minua eniten oli ennakkoon kiehtonut se mahdollisuus itsensä testaamiseen ja oman kroppansa ja mielensä venyttämisestä äärirajoille. Nyt se kaikki jäi ikäänkuin puolitiehen enkä saanut kunnolla kokea mitä on olla viikkokaupalla ns. luonnon armoilla.

Myöhemmin kuvauspaikalta läheisellä saarelle siirryttyäni aloin myös käydä läpi sitä mitä oli tapahtunut ja miksi. Odotellessani paluumatkan alkua yksin hotellilla ehdin analysoimaan tilannetta vähän liikaakin. Mielessäni mietin, että olin ollut liian itsevarma ja luottanut liikaa siihen, ettei heimo halunnut missään tapauksessa vahvaa pelaajaa pois. Olin pelannut liian kovaa ja liian aikaisin. Lisäksi olen ihmisenä hieman hitaasti lämpiävä. Minulla kestää aikaa päästää ns. ketään lähelle tai avata itseäni uusille tuttavuuksille. Tämäkin osaltaan jäi harmittamaan, sillä myös joukkueeseen tutustuminen jäi osaltaan kesken. Nämä analysoinnit varmaan osin osuivat oikeaan mutta tuolloin Filippiineillä en luonnollisestikaan tiennyt, mitä joukkueen muut jäsenet olivat ennen heimoneuvostoa puhuneet ja mikä sai mm. Vehviläisen ns. kääntämään takkinsa. Jos homma kiinnostaa, niin kannattaa katsoa seuraava jakso sunnuntaina.

Lopuksi täytyy sanoa, että vaikka olinkin todella pettynyt omaan suoritukseeni saarella, niin olen edelleen erittäin tyytyväinen että lähdin mukaan. Sain tutustua Filippiinien uskomattomiin saariin sekä lisäksi nähdä kuinka tämän kokoluokan tuotanto toimii. Lopputuotteen nähtyäni en voi kuin todeta, että tuotanto ja kaikki ohjelman tekoon osallistuneet todella onnistuivat tehtävissään. Oli hienoa tavata kiinnostavia ihmisiä ja monen henkilön suhteen median luoma kuva osoittautui täysin erilaiseksi kuin kuva, jonka itse sain luotua ihmisistä. Erityisen iso kiitos Jekulle, joka on analysoinut kanssani kuvausten jälkeen niin saarella oltua aikaa kuin elämää ylipäänsä!

Ps. Jos ohjelmasta nousi jotain kysyttävää niin kommenttiboksiin voi heittää kyssäreitä tulemaan.

Pps. Näitä kuvia katsoessa alkaa hieman matkakuume nousta ja onkin onni että tasan viikon päästä nousee kone kohteena valkoiset hiekkarannat ja turkoosi vesi. Joskin olosuhteet häämatkalla toivottavasti ovat hieman toiset kuin Tugawen leirissä vaikka Helenan rakentama maja aplodien arvoinen taidonnäyte olikin!